"Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh, onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia — tuollaisia ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän mieluimmin juttelee. Tuo tuossa vasemmalla on suutari — todella aika ovela mies — ja tuo toinen, joka istuu edessä, on muistaakseni muurari — sosialisti tietysti ja hirttäisi minut mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin meidät ammutaan — johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo toiset taas — ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett — kelpo mies — joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. — Entä Wilkins sitten — hei! Wilkins" — hän nauraa hohotti täyttä kurkkua — "sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa Wilkinsiä."
Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.
"Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne", sanoi hän hiukan halveksuvasti.
"Enkä muuta haluakaan", vastasi nuorukainen, "ja se minua lohduttaa. Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! — neiti Boyce."
Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja surkeutta hänen vieressään.
Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.
"Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?" sanoi hän. "Kuinka monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi tapasimme?"
"Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!" kuului harmistunut ääni sormien lomitse. "Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin."
Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.
— "Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä jutella — te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan. Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan — ehkäpä minun ei pitäisi teille kertoa — te pidätte minua moukkana, raakana, epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen — ja sittenkin — —"