Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut nuorukaista melkein äidillisesti. "Minä en naura", sanoi hän; "kertokaa vaan."
"Ettekö todellakaan? — uskaltaisinkohan?" Ja niin tulvaili hänen huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö — tai ennemmin "hurmaava olento", jonka hän oli tavannut sukulaisten luona Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava, vaikkei tietysti ilmankaan — miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!
"Ja tiedättekö", puhui Frank innokkaasti, "vaikka hän on niin hirveän sievä — tai oikeammin hirveän kiehtova — ja aistikkaasti vaatetettu ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt usein — ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon — suunnattoman paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce", hän katseli Marcellaan luottavaisesti, "niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean viisaana. Ja niin pieni hän on — ja siro sitten — ja kuinka hän tanssii — taivas! näkisitte hänen tanssivan — serpentiini-tanssia tarkoitan — ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös, kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale — ei, sitä en tarkoittanut — tietysti en! — mutta hän on niin raihnainen ja sairas — kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty on enkelimäinen häntä kohtaan — on niinkin — vaikka hänen äitinsä alinomaa näykkii häntä. Ja köyhiä kohtaan — —"
Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen puhetulvaansa.
"Asiaan, hyvä herra — joko olette kosinut häntä?"
"Luulisinpa toki sen tehneeni", sanoi Frank tulisesti. "Kerran viikossa joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani — sitä tekevät aina sellaiset kuin hän, — mutta luulen sentään, että minulla voisi olla toiveita, ellei hänen äitinsä — tuo hirvittävä vanha — ei, enhän minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei pitänyt teille kertoa — minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!"
Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.
Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.
"Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta", sanoi hän. "Mikä teitä vaivaa? — teidän täytyy kertoa minulle."
"No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!" huusi Frank sukeltaen jälleen esille käsistänsä. "Mitä ihmeitä te siitä piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua kanssanne siitä — — Nähkääs", laukesi häneltä viimein, "hän lähtee Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille, ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle — ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan — ja kyllähän sen hölmökin ymmärtää, mitä se tietää — ja mihin hänen äitinsä tähtää. En usko, että Betty itse tahtoo. Raeburn on liian vanha hänelle, eikö teistäkin? Voi, herranen aika!" hän antoi onnettoman näköisenä aika iskun polvelleen, "nyt minä sen kuitenkin tein. Minun on kerrassaan mahdotonta olla vaiti, vaikka nytkin olin niin lujasti päättänyt olla tästä asiasta hiiskumatta!"