Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.
"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän. "Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"
Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.
"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme", sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä. "Teitä ei hevin saisi nolatuksi."
"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen; " olen niinkin."
Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.
Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.
"Onko työväenpuolueessa montakin tuollaista jäsentä?" Äänessä oli yhä pilkallinen värähdys.
"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin; "mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva. Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."
Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.