Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja avasi ensimäisen kerran suunsa:
"Äitini kanssako te puhuitte?"
"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä valmistan teille?"
Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten, että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.
"Hän löi minua tänä aamuna! — Charlie löi minua — ensimäisen kerran seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"
Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä, hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! — väkisin kotiinsa viety!
Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut hänet valtaansa, — ties mitenkä — ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen johtaja.
"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi — ja silloin — hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru — ja kiskoi minua käsivarresta — ja viskasi minut maahan — niinkuin jauhosäkin. Eikä koskaan ennen, ei koskaan hän ole minuun koskenut — ei niin sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla — mutta silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt — hän sanoi koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän teki parastansa — ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on, kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä? mitä minun pitää tehdä? Eikö kukaan voi mennä häntä noutamaan? eikö kukaan voi auttaa minua?"
Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.
Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään — ettei hänen oma sisäinen elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta ihmissielua, joka häneen turvasi.