Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan — eivät löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin, jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?
Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat kohdalle.
"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"
Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.
"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa lieventänyt.
* * * * *
Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.
Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten — hänen myrskyisän lapsuutensa aikainen asento — ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä — pyhimystä — joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.
Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut ikäänkuin sisäinen kamppailu — "synnintunto" — kuten rouva Jervis olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista. Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen mieleensä ja pilkkasivat häntä — ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti, köyhät — yksitellen kukin nousi häntä vastaan — syyttäen — soimaten. "Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet — mitä vaikutusvalta, kauneus, äly? — luonne vain — ja sydän on jonkin arvoista."
Ja luonnetta — sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.