Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.
Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty, ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella. Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus — kaikki olivat täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko edustajia.
"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.
Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan. Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä muistoja.
Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea, epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet sanovat " hyvä-huudoiksi "?
Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui, ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.
Miksi? Koska se sittenkin on keskus — valtiokoneiston toimeenpaneva voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen — huonosti ja puutteellisesti kenties — mutta pannaan toimeen kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja runsassisältöinen henkinen elämä — elämä, joka tempaa mukaansa katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.
Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu! Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi, maltillisesti, käytännöllisesti — ennen kaikkea maltillisesti selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta tietämättömyys.
Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa, työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa, ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta, todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta elämästä, tieteistä ja huvituksista — silloin ei kuulunut yhtä vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.
"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana, joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset puheet."