"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.
"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli ottanut käteensä aikoessaan poistua.
Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen syvään henkäisten.
"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot — ja niitä oli hänessä vaikka kuinka monta — olivat puhujasta ja puheesta saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.
Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin, hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.
Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt — ja jäljellä oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin vastaista kohtaloa kohtaan.
Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja — ja siksipä kaikkia mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta, vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti, joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen Lontoon-aikansa päivinä.
"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä, "Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä Wilkins!"
Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana, että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin, väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.
Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin, tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! — ettekö edes tätä ole voinut estää?"