Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti vapaamielisiä vastaan — jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua, kosk'ei enää muuta ollut neuvona — silloin raikui sali äänekkäistä naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.
Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti hallituksen non possumus -kannan eikä sitä tehdessään tietenkään laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi. Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia, ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.
Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa, ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin, joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen elämänsä oli kierrellyt — ja taas oli hän syrjästäkatsojana.
Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä — mutta silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen. Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille. Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun johtajantoimeensa nähden.
Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies, jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin, joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa erikoisesti parlamenttiin tultuaan.
Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa. Wilkinsille — joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista — hän antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta — ja ennenkuin hän oli istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit — itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista — kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.
Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa — kalmankalpeana ja vavahtavin huulin.
"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni naurunalaiseksi."
Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.
Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille, palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto takana! — ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja saada Marcellan vain itseään varten?