Wharton punastui tahtomattaankin.
"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin kaikki torat yhdellä haavaa."
Marcella katseli häneen hievahtamatta.
"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"
Wharton säpsähti.
"Mitä! eikö se ollut totta?"
"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä tekin tiedätte, ettei se ollut totta."
"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt", virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."
Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen kätensä vapisevan.
"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"