"Niinpä me kaikki teemme!" sanoi Wharton nykäyttäen olkapäitään. Sitten hän kääntyi selin sillan rintanojaan voidakseen paremmin pitää Marcellaa silmällä. Vilvoittaakseen itseään hän oli ottanut hatun pois päästään, ja tuuli leikitteli hänen pehmeillä hiussuortuvillaan. "Mutta sanokaapa", jatkoi hän, "kuka on teidät käännyttänyt? — Hallinko? Kerroitte minulle seurustelevanne paljon hänen kanssaan."
"Ehkäpä. Mutta entä jos elämä itse olisi vienyt minut toisiin ajatuksiin. Vuosi sitten en nähnyt maailmassa muuta kuin mustaa tai valkoista. Nyt minä valvon yökausia pohtiessani kaikkia niiden välisiä värivivahduksia — siinä se erotus on. Vai kahdeksantuntista työpäivää kaikille työntekijöille kaikissa ammateissa!" Äänen ylenkatseellinen värähdys pani Whartonin hämmästymään. "Te tiedätte, ettei sitä koskaan saada läpi ajetuksi. Entä ne muut suurelliset parannukset, joista puhuitte, niitä ei saada, ennenkuin maailma on muuttunut Uudeksi Jerusalemiksi — ja kun maailma on Uusi Jerusalem, ei niitä enää tarvita."
Wharton kumarsi ivallisesti.
"Hyvin puhuttu! — vaikka olemme tuon ennenkin kuulleet. Kunniani kautta, olettepa astuneet eteenpäin koko joukon, vai onko ehkä Edward Hallin kantanut teitä? Niinmuodoin ovat köyhät nykyisin mielestänne kyllin hyvillä päivillä, ja maailma ei kaipaa enää lisää parannuksia — sekö on seurauksena sairaanhoito-toimestanne? Te olette samaa mieltä kuin Dennykin, se mies, joka nousi puhumaan minun jälestäni?"
Hänen äänensä kiusoitti Marcellaa. Sitten tämä nimi äkkiä johti hänen muistiinsa epämieluisan ajatuksen, joka veti hänen otsansa ryppyyn.
"Sekö se sitten oli se mies, jota te tänä aamuna ahdistitte Sotahuudossa!"
"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas hyvätuulisena. "Niin oli — sillä minä alotin sotaretken. Kuten tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"
"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin vakuuttaa teille, että ainakin yhden lukijan saitte siihen käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen vastustajaansa kohtaan?"
"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton halveksuvasti.
"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme — se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin kuin vastustajamme, — tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan 'sääliksi' — 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain häijy opettajatar!"