Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi ylpeästi:
"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."
"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte minulle ystävän. Missä hän on?"
Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.
"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?" sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan sovellu teille."
"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"
"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä tarvitaan omassa säätyluokassanne — vertaistenne parissa — niiden ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat. Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"
Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.
"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."
Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö hän.