"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on kertonut teistä — niin mieltäkiinnittävää."
Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän kömpelö tai ei.
"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä herra Whartonin kanssa."
"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en tunne ketään."
"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"
Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.
Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian. Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että saisi Marcellan puhumaan.
Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu olikin pääasiallisesti yleinen — hilpeätä, huoletonta juttelua ja juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.
Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden" ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut oltava maailman silmissä.
Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa, joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan, ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi puhutella häntä — moittia häntä!