"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni kuului sanovan:
"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut mukaansa. Tulkaa nyt!"
"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce — sinun neiti Boycesi?"
Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin — jotka vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät — otsaa peittävään, vaaleaan kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.
"Eipä näy teistä olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"
Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani seurastaan ja lähestyi verkalleen.
"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"
Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.
"Oh! tuossahan hän onkin — tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella helpottuneesti. "Hyvästi — hyvästi!"
Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.