Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään. Hän astui Raeburnin luo.
"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas — en ollut ensinkään kuullut — minä — —"
Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka vastasi?
"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."
"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt minun täytyy mennä — tule jättämään hyvästi — kaikki puuhaavat jo lähtöä."
Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi, tuska — katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo tylyt, väkinäiset sanat! — Katuvana Marcella oli yhtä hillitön kuin hätyyttävänäkin — ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden oli lähestynyt Aldousia — toivoen jotenkuten voivansa saada hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt, siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet, astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä? Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja omantunnon rauhaa?
Mutta hänet oli työnnetty pois — heitetty syrjään — ja sen oli tehnyt miehistä hienotunteisin ja ylevämielisin! Hän astui terassia pitkin ikäänkuin sumuverho silmillään, mitään näkemättä, pureskellen huultansa ja taistellen suuttumuksen kyyneliä vastaan. Tuo hämäränsekainen kaipuu, jonka alkusyytä hän ei itsekään tuntenut, oli myrskyten täyttänyt hänen sielunsa ja pakottanut hänet lähentelemään miestä, joka kerran oli rakastanut häntä, mutta joka nyt näytti vain ylenkatsovan ja paheksuvan häntä. Hän oli pitänyt niin ymmärrettävänä, niin melkein asiaan kuuluvana, että Aldous rakastuisi häneen! Mistähän mahtoi johtua, että häntä nyt niin kirvelsi rakkauden ja vaikutusvallan kadottaminen? Hän ei ollut koskaan rakastanut Aldous Raeburnia — hän oli huolettomasti lupautunut hänelle ja sitten ravistanut hänet pois luotansa tuntematta rahtustakaan omantunnonvaivoja. Ja sittenkin Raeburnin muutamat kylmät sanat — hänen ylpeä, karttava käytöksensä olivat synnyttäneet hänessä niin viiltävän tuskan, että hän tuskin saattoi sitä kestää. Hän tunsi äkkiä olevansa niin yksinäinen ja onneton!
Mutta onnellinen hänen sittenkin täytyi olla! — täytyi olla rakastettu! Tähän outoon tulokseen hänen raskas, vaivalloinen työvuotensa oli lopultakin hänet johtanut.
* * * * *
"Oh, rakas rouva Lane, olkaahan nyt niin herttainen!" kuului Whartonin ääni. "Vain parisen pientä kierrosta vielä! Sitten tulee äänestys, ja sitten me kaikki lähdemme lepäämään laakereillemme!"