Aldous nauroi.
"Ainakin hän teki ohjelman vaihtelevaksi. Milanossa ollessamme tätini ja minä saimme tuskin muuta tehdä kuin juosta hänen jäljestänsä, niinkuin olisimme leijaa tavoitelleet. Ensin hän eksyi meistä tuomiokirkon torilla ja juoksi tiehensä kuin villikauris, ja äkkiä, Neta tädin selittämättömäksi kauhuksi, me keksimme, että hän ajoi takaa nuorta, sinikaapuista italialaista upseeria. Kun saavutimme pariskunnan, niin Betty mongertaen parasta italiankieltänsä kysyy, mistä 'Signor' on ostanut kaapunsa, sillä hänen täytyy kaikin mokomin saada samanlainen, ja toinen lakki kädessä selittelee 'Signorinalle', että jos hän suvaitsee seurata häntä kadun kulmaukseen soturiräätälin luo, niin hän voi saada toivomuksensa heti paikalla täytetyksi. Sinnepä meidän siis kaikkien oli astuttava, niin oli Betyn tahto. Kuvaile, miltä Neta tädin naama näytti. Betty osti pienen laivanlastillisen kangasta — ja alkoi sitten kursailematta tanssia kadulla pelkästä mielihyvästä — ällistelevän upseerin ihmeeksi. Tuomiokirkon torniin noustessamme hän oli niin hurjan yritteliäällä päällä, että täti rukka oli järkensä menettää, ja minäkin päästin helpotuksen huokauksen, kun vihdoin sain heidät turvallisesti alas."
"Pelkkää kujeilemistako se tyttö vain on?" sanoi Hallin hymähtäen. "Jutuistasi saan melkein sen käsityksen, että hän on pikku apina, joka juuri on päässyt livahtamaan karkuun positiiviltaan."
"Niin kyllä, mutta tällä pikku apinalla on niin kiltti sydän", vastasi Aldous ja nauroi uudelleen, kuten kaikkien oli tapana Betty Macdonaldista puhuessa, "ja kaikkia sairaita ja murheellisia olentoja se kohtelee vastustamattomalla herttaisuudella. Näkisitpä vaan, minkälainen hän on vanhoja, naimattomia naisia kohtaan. Siinä hän on kerrassaan nerokas. Iltaisin ravintolan suuressa salissa hän istuu heidän ympäröimänään — välittämättä herroista, jotka istuvat syrjässä harmistuneina ja pahatuulisina. Milloin Betty vain näkee huoneessa jonkun, joka kenties tuntee itsensä syrjäytetyksi — kotiopettajattaren, koulutytön tai kömpelön nuorukaisen — niin eikö hän vaan silloin ryhdy hänen kanssaan puheisiin. Se on kaunis piirre; usein olen mielessäni ihmetellyt, onko se totista osanottoa vai pelkkää teeskentelyä."
Hän kävi äänettömäksi, mutta myhäili yhä. Hallin loi häneen tutkistelevan katseen. Ajatus, mikä liikkui hänen mielessään, kuvastui luultavasti hänen kasvoissaankin. Sillä Raeburnin kasvot saivat äkkiä toisen ilmeen; väsähtynyt, rasittunut katse, joka viime aikoina oli astunut entisen filosofisen rauhan sijaan, tuli uudelleen näkyviin.
"En ole kertonut sinulle, Hallin", virkkoi hän matalalla äänellä, nostaen silmänsä ystäväänsä, "että olen nähnyt hänet".
Hallin oli kotvan aikaa vaiti. Viimein hän sanoi:
"Et. Tiesin, että hän oli parlamentissa kuulemassa Whartonin puhetta ja että hän söi päivällistä siellä. Minä kyllä otaksuin, että olitte siellä sattuneet yhteen — mutta hän ei ole itse mitään siitä virkkanut."
"Minulla ei tietysti ollut aavistustakaan siitä", sanoi Aldous; "terassilla lady Winterbourne ja minä äkkiä jouduimme yhteen hänen kanssaan. Silloin minä huomasin, että hän kuului Whartonin seuraan. Hän tuli puhuttelemaan minua — minulle selviää nyt — että hän tahtoi olla ystävällinen" — hänen äänensä ilmaisi, miten vaikeata oli saada sanat puhutuksi — "mutta minä näin samassa Whartonin lähestyvän häntä. Minua hävettää nyt ajatellessani, miten tylysti hänelle vastasin, mutta en voinut sille mitään."
Hänen kasvoissaan ja silmissään oli nyt outo hehku. Kuukausimääriin Raeburn ei ollut maininnut Marcella Boycen nimeä, mutta siitä huolimatta Hallin oli selvillä kahdesta seikasta: ensinnä, että Aldous oli yhä vielä saman kiihkeän intohimon vallassa, joka muodosti osan hänen elämäänsä, toiseksi, että viime vuoden tapahtumat olivat iskeneet hänen mielensä paljon katkerammaksi, kuin Hallin oli saattanut aavistaa.