"Tuskinpa minä talven yli pääsen", virkkoi hän rauhallisesti.
Raeburn säpsähti. Hallin puheli tavallisesti terveydestään reippaasti ja toivehikkaasti, milloin häntä halutti siihen kajota.
"Niinhän sinä menettelet, kuin todella toivoisit tuon ennustuksen käyvän toteen!" sanoi hän kärsimättömästi.
Hallin ei heti vastannut, ja Raeburn, joka nojautui akkunalautaa vasten, tarkasteli levottoman ja onnettoman näköisenä ystävänsä kuihtuneita kasvoja ja hintelää vartaloa.
"Älähän sureksi minun puolestani, poikaseni", virkkoi Hallin viimein asettaen laihan kätensä Raeburnin käsivarrelle — "pian minä kaikesta luovun. Tahikka oikeammin, pian minusta kaikki luopuvat. Työmiehillä on muita hommia, ei heitä haluta kuumina heinäkuu-iltoina istua kuuntelemassa ikäviä luentoja. Minä matkustan pian järville. Mutta muutamia luentoja minun on sitä ennen vielä pidettävä, vaikka myönnän kyllä, etten koskaan ennen ole ollut näin rauhaton. Yö joutuu, ja silloin ei kukaan tee työtä."
Keskustelu siirtyi tästä politiikan alalle ja kosketteli päivän kysymyksiä, työväestön mielipiteitä ja sen semmoista. Raeburn oli jo kotvan aikaa huomannut ystävänsä sieluntilan kummasti vaihtuneen. Intoisan nuoruutensa aikana Hallin oli seurannut miltei yksinomaan positiivisia ihanteita ja tarkoitusperiä. Mutta viime aikoina näytti negatiivinen suunta päässeen valloille; hän oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle useihin ympäri maata kiertäviin ja suosiota saavuttaneihin käsityskantoihin nähden, ja aikaisempien vuosien onnellinen, poikamainen ääni oli muuttunut miehen myrskyäväksi sotahuudoksi, joka Hallinin tapaiselle luonteelle on yhtä välttämätön kuin nuoruuden ihanteiden ilot.
Raeburn pelästyi sitä tulista kiihkoa, joka hehkui hänen ulkonaisen malttinsa alla. Niinpä Hallin puhuessaan Bennettin kääntymyksestä Whartonin lakiehdotuksen puolelle tai tuosta uudesta omaisuudenjakokirjasta, jonka oppia vastaan hän niin tulisesti saarnaeli, masensi kyllä suuttumuksensa ja ylenkatseensa, mutta hänen sanoihinsa kätkeytyi niin intohimoinen tuska, että se oli Raeburnista järjetöntä, kerrassaan sietämätöntä nähdä, ja se näytti juuria myöten uuvuttavan tuon ennaltaan jo hauraan elämän. Aldousin sielu kapinoi sitä vastaan. Mitä hyötyä oli siitä, että kiivaat, veriset uskonsodat on saatu häviämään, ilmaantuuhan alinomaa uusia, vastakkaisia katsantokantoja, jotka turmelevat sydämen ja lähimmäisenrakkauden yhtä suuressa määrässä kuin entisaikojen taistelut homoiusianin ja homousianin välillä? Eivätkö ne jo olleet riistäneet häneltä hänen rakkauttansa? Oliko hänen nyt vielä uhrattava niille ystävänsäkin?
"Riittää jo tästä asiasta!" sanoi Hallin viimein — "vie minut takaisin Italiaan! Ethän ole kertonut minulle mitään matkastasi — et paljon mitään!"
"Kerroinhan sinulle, että rankkasateessa läksin ja rankkasateessa palasin", sanoi Aldous; "se oli ensimäinen sade Pohjois-Italiassa nelikuukautisen kuivuuden jälkeen. Niin, kuritusta ihminen ansaitsee! 'Sadetta Reggiossa, sadetta Parmassa — Lodissa sadetta, Piacenzassa sadetta!' — siinä päiväkirjani suunnilleen, yhtä loistavaa päivää lukuunottamatta, jolloin tätini, Betty Macdonald ja minä kiipesimme ylös Milanon tuomiokirkkoon."
"Oliko Betty hupainen matkatoveri?"