Aldous harppasi ylös.
Kolmannessa kerroksessa oli kadunpuoleisen huoneen ovi selki selällään. Lattialla lojui nainen, näköjään hengettömänä.
Hänen edessään oli Marcella Boyce polvillaan, läähättäen, vaatteet risaisina, hiukset hajallaan. Kaksi tai kolme muuta naista seisoi siinä vieressä avuttoman kauhun ja uteliaisuuden vallassa. Marcella kumartui vertavaluvan uhrin ylitse. Hänen vasen käsivartensa roikkui hervottomana kupeella, mutta oikealla kädellään koki hän ehkäistä verta, joka vuoti päästä. Sairaslaukku oli avattuna hänen vieressään ja yksi lavertelevista akoista ojensi hänelle mitä hän pyysi. Tämä näky syöpyi kammottavan selvänä Raeburnin sydämeen.
Marcellan hermot olivat sellaisessa kiihtymystilassa, ettei häntä voinut mikään ihmetyttää. Hän ei edes hätkähtänyt nähdessään Raeburnin astuvan huoneeseen.
"Luulen", virkkoi hän Aldousin kumartuessa hänen puoleensa, "että hän — sai hänet murhatuksi. Mutta kenties voi vielä olla — hiukan toivoa. Ovatko poliisit tulleet — ja paarit?" Hän puhui katkonaisesti ja sammuvalla äänellä, ikäänkuin olisivat sanat takertuneet kurkkuun.
Kaksi konstaapelia astui hänen puhuessaan sisään ja toinen kääntyi heti takaisin paaria noutamaan. Paikalle jäänyt poliisi äkkäsi Marcellan sairaanhoito-puvun ja lähestyi häntä kunnioittavasti.
"Näittekö tekin sen, neiti?"
"Minä — minä koetin erottaa heidät", ähki Marcella samalla raukealla äänellä, ja teki merkin vaimon toisella puolella polvistuvalle Aldousille, että hän auttaisi häntä siteen käärimisessä. "Mutta hän oli niin iso — ja vahva — sellainen ilkiö."
Aldousin sormet koskettelivat Marcellan vapisevaa kättä ja hän kiroskeli mielessään kömpelöitä miehensormiaan yrittäessään auttaa Marcellaa kääreen kiinnittämisessä.
"Minä olin alakerrassa", puheli tämä edelleen poliisin ottaessa esiin muistikirjansa, "hoitamassa — erästä sairasta lasta — kun kuulin hätähuutoja. He olivat porrastasanteella, mies oli ajanut hänet ulos huoneesta — ja karkasi sitten hänen jäljestänsä — luultavasti — heittääkseen hänet portaita alas — Sen sain estetyksi. Sitten hän otti lattialta jotain ylös — oh! tuossahan se vielä on!" Hän osoitti puistutellen rikkonaista tuolin jalkaa, joka oli heitetty lattialle. "Hän oli aivan hurjistunut — en voinut tehdä — juuri mitään."