Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty, ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.
"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut — poikani väittävät — että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan — ikävä vain, että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".
Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.
"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki! Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."
"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa. Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".
Alresford! — jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.
"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.
"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti samassa punaiseksi omaksi harmikseen.
"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille — eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä — muussa tapauksessa joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet — ja me olemme sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea — ja sen ohessa tarjoamme apuamme — kaikkiin järjellisiin yrityksiin — olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67 tehtiin — emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella — eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän mielestänne ennen — mutta herra Wharton on kertonut minulle, että nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"
Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan sivulle.