Marcellan mieli alkoi kuohua.
"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat. "Mitähän te oikein tarkoitatte?"
"Tarkoitan —" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmaisutapaa — "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden, jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".
"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte rikkaiden asiaa! — eikö niin?"
"Marcella!" huudahti lady Winterbourne — "luulin jo, että olitte heittänyt pois semmoiset ajatukset — ettette enää ajattelisi niin intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien välillä — meitä sortajina — kaikkea tuota toivotonta — köyhien vihaa meitä kohtaan — luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä suhteessa".
Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.
Marcella loi häneen kumman katseen.
"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".
"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.
"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen katsoen. "Mutta nähkääs" — hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili — "on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".