Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä 27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista tunteista.
Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun, ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.
"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa", huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? — 'Ce qu'on porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! — presque pas de corsage, et pas du tout de manches!' — Ei, sellaiset laitokset eivät teille sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön valvoisin tätä tuumien."
Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.
Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan — rouva Lanen teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli ujostelematta — ujo hän ei ollut koskaan ollut, — mutta hänen ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty, joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.
"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.
"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään kieltäkö — te säikähytitte minua — niinpä teitte! Ja sitten alatte paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt vastaan — ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"
Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta, tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen Betyn valtoihin.
Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi, etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös — kätkeytyikö siihen kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä — mutta hänen puheensa ei ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta, hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan, mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia paljon suljetumpi.
"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."