Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:
"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."
Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:
"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"
"Rakas lapsi! — sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen äitinsä — se ikävä ihminen — on minulle jutellut! Ja herra Leven on tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti — ei Ermyntrudella eikä minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."
Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella ei voinut hänen käytöstään toisin selittää — sitten häntä äkkiä alkoi koko ympäristö iljettää — niin hyvin Betyn rakkausjutut — kuin hänen oma kiihkeä uteliaisuutensa — ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän ei tietänyt mitään nimeä antaa.
Betyn ääni sai hänet havahtumaan.
"Herra Raeburn! te kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa — minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan — ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin! Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään — "että se on kenties ikiajoiksi sinne jäänyt! — Mutta tuossa — katsokaa! — Voi sentään! — nyt hän taas pääsi häviämään — nyt en tietysti saa koskaan tietää kuka se oli."
"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."
Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.