"Kenties hiukan parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä, lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."
"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?" — kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni — yhtyä keskusteluun — osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.
Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen, kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.
"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he ovat Keswickissä."
Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui — olihan tässä edes yksi yhtymäkohta heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön ja yksinkertaisen vastauksen.
Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa. Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut — sillä hän oli kääntynyt pois — ja jonka yksin Betyn tarkka silmä äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia virvoitushuoneeseen.
Marcellan katse seurasi heitä.
Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä, hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi — mies mustassa hovipukineessaan jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti, mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein uskomattomilta.
Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut helmet — niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä! — ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta — se hetki tanssiaisyönä, kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa — hänen katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä — oliko tuo kaikki — nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä? Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo — tuskin kymmenen metrin matkan päässä hänestä — mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin ventovieraan.
Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran istua yksikseen.