Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan? Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus, eikä tenhonnut hänen katseensa — mutta nyt — kun Marcella ei saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä — nyt kun hän ei Aldousille ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? — nyt, kun oli auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? — —
Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! — Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään, hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.
Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä viekoitellakseen hänet luokseen.
"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin, niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."
XIII LUKU.
Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.
"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen tänä iltana."
Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.
"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä tykytti vähän levottomasti.
"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti kääntyessään hänen puoleensa.