Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan. Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä. "Vaikka" — tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä pusersi tytön kättä — "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi. Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.
Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa huoneessa — niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! — palasivat vanhat tunteet — ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla. Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut. Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä, mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa — ne olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä, jotka johtuivat osittain Sotahuudosta, osittain hänen maatilallaan toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista. Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset, etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä kanssaan. — Mutta tänään — hän oli nähnyt Marcellan ja hänen päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.
No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. Hänestä saattaa mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria — häneltä hän saattoi odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä naisilta.
Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain hänen silmänsä — kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan ennen — katselivat anoen Marcellaan — hänen kätensä etsivät nuoren tytön käsiä.
Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen tuskan saattoi vaimentaa vain tämä — että menneisyyden muistot saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin tykähdyksiin.
Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! — mitä epäluottamusta hän tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat, jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän aikaa sitten oli lausunut Aldousille — nyt vain paljon katkeramman vakaumuksen ilmaisuna.
"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua — ette sisäistä minuani. Ja minä tunnen — —"
"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on aivan selvä. Minä en voi epäillä, mutta te — — Emmehän itse asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet! Mutta kyselkää itseltänne — eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen? Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"
Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi: liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi kumma pettymys — intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut suurempi nautinto rakkauden runsaudesta — ja hänen tunteilleen olisi tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.
Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä — ja yhdessä suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä — tuossa läheisessä huoneessa?