Huoneen seiniä peittivät kirjat, jotka olivat osaksi isoisän suuresta kirjastosta lainatut, osaksi kirjoja yliopistoajoilta ja erikoistutkimuksia. Siinä oli nidoksia monenlaisia, valtiollisia kirjasia, maanviljelyskysymyksiä sekä Englannin ja ulkomaiden maalaisköyhälistön tilaa käsitteleviä lentokirjasia. Kansantaloudellinen kirjallisuus oli myös runsaasti edustettuna, ja pienellä pöydällä takan vieressä oli useita englantilaisia ja ulkomaalaisia maataloudellisia aikakauskirjoja. Akkunain välissä oli pienehkö hylly filosofisia kirjoja, joihin oli kannesta kanteen tehty muistiinpanoja. Huoneen perällä oli liikkuva kirjapöytä, sisältäen erilaista kirjallisuutta, runoja, arvosteluja ja romaaneja — pääasiallisesti kumminkin runoja ja arvosteluja. Aldous Raeburn luki harvoin romaaneja eikä koskaan ollut niihin mieltynyt. Hänen harrastuksensa olivat kääntyneet vakavain, pulmallisten kysymysten ratkaisuun, ja kun hän joskus, kuten idealisti ainakin, kaipasi hengelleen virkistystä, etsi hän sitä runoilijoilta ja luonnosta. Romaaneja ei hänen mielestään kannattanut lukea eikä kirjoittaa.
Uunin kohdalla riippui hänen äitinsä kuva — se esitti nuorta naista avokaulaisessa puvussa, pitsihuivi hartioilla. Taiteellisessa suhteessa oli kuva arvoton, mutta Aldousille tulvi siitä satoja liikuttavia muistoja, jotka hän visusti kätki itseensä. Äiti kuoli lapsivuoteeseen Aldousin ollessa yhdeksän vuoden vanha. Pienokainen kuoli äitinsä kera, ja tämän puoliso, lordi Maxwellin ainoa poika, joutui kaksi vuotta myöhemmin äkillisen kuolettavan kurkkutaudin uhriksi.
Aldousilla oli vielä muistossa äitinsä kuolinpäivä, mutta vielä selvemmin hän muisti kuolevan isänsä, joka ei voinut pojalleen edes jäähyväissanoja lausua, vaan lepäsi mykkänä vuoteellaan, selittämätön tuska silmissä, milloin rauhattomana poikansa pientä vapisevaa kättä pusertaen, milloin taas työntäen sen luotaan. Nämä tapaukset olivat synkistäneet hänen lapsuutensa, vanhentaneet hänen isoisänsä ja jo aikaisin kehittäneet Aldousissa sen tietoisuuden, että hänen oli yksinään täytettävä tyhjä aukko ja että hän oli ainoa olento, johon isoisä keskitti toiveensa, hellyytensä ja kunnianhimonsa. Tämä ennen aikojaan kehkeytynyt oman arvon ja merkityksen tunto — siihen ei sekaantunut mitään itsekkäisyyttä — oli hänen herkältä ja hermostuneelta mielenlaadultaan riistänyt sen luontaisen hilpeyden ja joustavuuden. Liian huolellisesti oli Aldous Raeburnia vaalittu, liian tuskaisesti rakastettu. Ellei Edward Hallinia olisi ollut, olisi hän jo nuorena tyytynyt oppineen miehen niukkiin iloihin ja tilanomistajan tavallisten velvollisuuksien täyttämiseen.
Edward Hallinille hän nytkin kirjoitti, sillä päivän tapausten aiheuttama mielenliikutus sekä isoisän kiivaat tunteenpurkaukset karkoittivat unen hänen silmistään. Kirjoituspöydällä hänen edessään oli Hallinin valokuva, sen vieressä pienoiskuva hänen äidistään tyttöajoilta. Kuvan hän oli siirtänyt lähemmäksi, nuoren tytön loistavista silmistä säteili hänelle myötätuntoa ja iloa, ja niin Aldous kirjoitti kirjeensä muistellen äitiänsä ja ystäväänsä.
Hän oli jo ennen puhunut Hallinille neiti Boycesta ja luonut ystävälleen pikaisen, mutta viehättävän kuvan tuosta kauniista neitosesta, jonka tukala asema oli herättänyt hänen myötätuntoaan ja osaksi sääliäänkin. Tänään olisi hänen kirjeessään ollut vastattava erääseen Hallinin tekemään maanparannusehdotukseen, mutta hänen paperilla lentävä kynänsä ei tietänyt mistään muusta kuin Marcellasta.
"Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista. Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia, kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan, aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot — värit ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on morbidezzaa — rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden kanssa — hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. Taiteellista laatua hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.
"Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi. Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon hän sentään on lukenutkin — runoja, muutamia valtiotieteellisiä teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia, Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen, taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen sanansa tuntuvat minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.
"Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin. Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen, ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa."
Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä onnentunne.
Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen, repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.