"Ei vielä, Ned — ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni", sanoi hän itsekseen, sammuttaen lampun.
VII LUKU
Kului kolme päivää. Myöhään neljännen päivän iltapuolella palasi Marcella pitäjältä, missä hän Mary Hardenin seurassa oli käynyt sairaita ja köyhiä tervehtimässä. Avatessaan ulkoeteisestä halliin vievän tammioven hän näki jotain valkeata vanhalla, kuluneella, leikkauksilla koristetulla biljardipöydällä, joka yhä sai pitää paikkansa keskellä huonetta, odottaen kunnes Richard Boycen varat sallisivat hänen hankkia uuden.
Iloisesti hämmästyen kiirehti Marcella pöydän luo ja alkoi lukea käyntikortteja. "Vicomte Maxwell", "Herra Raeburn", "neiti Raeburn", "lady Winterbourne ja neidit Winterbourne", ja kaksi korttia lisäksi lordi Winterbournelta.
Äkkiä välähti ajatus hänen mielessään. "Hän on tietysti tämän aikaansaanut — ja minä pyysin häntä tekemään sen."
Kortit putosivat hänen käsistään biljardipöydälle, ja hän seisoi katsellen niitä. Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielihyväänsä. Samassa heräsi hänessä toinenkin tunne — hän riemuitsi nähdessänsä millainen vaikutusvalta hänellä oli mieheen, joka ei vähällä antautunut toisten johdettavaksi, ei ainakaan naisten.
"Marcella, siinäkö olet?"
Äiti kutsui häntä. Rouva Boyce oli tullut puutarhasta saliin ja avasi hallin oven koettaen likinäköisillä silmillään erottaa tyttärensä haahmon autiossa, hämärässä huoneessa. Kolkko päivä lähestyi loppuansa, ja halli oli melkein pimeä. Sadepilvien takaa pilkistivät laskeuvan auringon viimeiset säteet ja leikittelivät vanhalla, jäykännäköisellä Maria Tudorin muotokuvalla, valaisten hänen itsepintaista suutansa ja valkeata kättänsä, joka piteli jalokivillä koristettua hansikasta.
Marcella käännähti, ja auringonsäde osui häneenkin. Äiti huomasi hänen kiihtyneet kasvonsa.
"Tuliko kirjeitä?" kysyi hän.