"Ei, mutta täällä on joitakin käyntikortteja."
"Onpa vainenkin, tuossa on kirjelippu", Marcella sieppasi kiireesti pöydältä kirjekotelon, jota hän ei vielä ollut huomannut. "Se on sinulle äiti — Maxwell Courtista."
Rouva Boyce astui pöydän luo ja otti tyttärensä kädestä kirjeen ja kortit. Marcella seurasi hänen liikkeitään henkeään pidättäen.
Äiti silmäili kortteja ja asetti ne sitten hitaasti, yksitellen pöydälle lausumatta sanaakaan.
"Voi, äiti kulta, luehan nyt kirje!" Marcella ei voinut olla lausumatta.
Rouva Boyce oikaisi itsensä äkisti suoraksi, ikäänkuin olisivat tyttären sanat kiusoittaneet häntä, ja avasi sitten kirjeen. Marcella ei uskaltanut kurkistaa hänen olkapäänsä yli. Äidin käytöksessä, hänen hentojen sormiensa ja kauniin, vaaleatukkaisen päänsä pienimmässäkin liikkeessä oli arvokkaisuutta, joka aina piti Marcellan aisoissa, silloinkin kun hän sisällisesti kapinoitsi.
Rouva Boyce luki kirjeen ja ojensi sen sitten tyttärelleen.
"Minun on mentävä teetä valmistamaan", virkkoi hän kylmällä, välinpitämättömällä äänellä ja palasi saliin, minne teevehkeet oli juuri viety.
Marcella seurasi häntä lukien. Kirje oli neiti Raeburnilta, ja siinä pyydettiin rouva Boycea tyttärineen aamiaiselle Maxwell Courtiin ensi perjantaina. Se oli kohteliaasti ja ystävällisesti kirjoitettu. "Olisimme hyvillämme", lausui kirjoittaja, "jos saisimme Teille ja tyttärellenne näyttää ihanat metsämme, niin kauan kun ne vielä ovat syksyisten värien upeassa loistossa".
"Mitähän äiti tästä arvellee?" mietti Marcella huolestuneena. "Isästä ei ole mainittu sanaakaan."