Saliin tullessaan hän näki äidin hajamielisen näköisenä seisovan teepöydän ääressä. Pieni hopeinen teerasia oli vielä hänen kädessään, ikäänkuin se olisi häneltä unehtunut pöydälle laskematta. Silmäkulmat rypyssä hän tuijotti akkunaan, nähtävästi mitään näkemättä. Kärsivä piirre viivähti silmänräpäyksen verran hänen kasvoillaan. Marcellan askeleet kuullessaan hän säpsähti ja asetti teerasian tarjottimelle hauraitten porsliinikuppien viereen tavallisella rauhallisella tarkkuudellaan.
"Tee ei ole vielä valmista", virkkoi hän, "vesi ei ole kiehunut".
Marcella astui takan luo, ja kohensi tulta polvillaan. Mutta kauan hän ei voinut hillitä itseään.
"Menetkö Maxwell Courtiin, äiti?" hän äkisti kysäisi, muuttamatta asentoa.
Seurasi äänettömyys. Sitten rouva Boyce sanoi kuivasti —: "Neiti Raeburnin lähenteleminen tapahtuu hiukan odottamatta. Neljä kuukautta olemme olleet läheisiä naapureita, eikä hänen mieleensä ole kertaakaan juolahtanut käydä meitä tervehtimässä. Nyt hän samana päivänä käy tervehtimässä ja kutsuu meitä aamiaiselle. Ensin hän oli meille epäkohtelias ja nyt on hän liian huomaavainen — vai mitä arvelet?"
Tuokion oli Marcella vaiti: Tunnustaisiko hän? Ensi kerran hänen mielessään kajasti ajatus, että hän hillittömässä itsenäisyydessään oli ollut ylen uskalias äitiinsä nähden. "Äiti!"
"Marcella!"
"Minä kyselin tässä tuonnoin herra Raeburnilta, aiotaanko meidät jättää ihan oman onnemme nojaan täällä! Isä kertoi että lordi Maxwell oli kirjoittanut hänelle epäkohteliaan kirjeen ja — —"
"Sinä — kyselit — herra Raeburnilta —", virkkoi rouva Boyce nopeasti. "Mitä tarkoitat?"
Marcella kääntyi ympäri ja kohtasi välähdyksen äitinsä silmistä.