"En voinut olla sitä tekemättä", lausui hän hiljaa ja kiireellisesti. "Minusta oli sietämätöntä, kun kaikki meitä karttavat — me kävelimme yhdessä — hän oli niin herttainen ja ystävällinen — ja minä pyysin häntä selittämään."
"Jo ymmärrän!" sanoi rouva Boyce. "Ja hän kääntyi tätinsä puoleen — ja tämä kääntyi lady Winterbournen puoleen — he kaikki säälivät meitä — ja siinä ovat kortit."
Pelko pääsi hetkeksi pujahtamaan Marcellan sydämeen — hän pelkäsi ivan voimaa äidin säkenöivissä silmissä, jotka terävästi tarkastivat syyllistä tytärtä. Ylpeä itseensäsulkeutuminen, joka kuvastui äidin hennon, käskevän kauneuden joka piirteessä, pani Marcellan vavahtaen peräytymään. Mutta sitten hän tuskissaan huudahti:
"Sinä olet aikaa voittaen siihen tottunut, äiti! Mutta minä en voi elää täällä kaikkien karttamana — ilman ystävyyttä ja myötätuntoa, ilman seuraa. Kyllä oli kolkkoa ennenkin, silloin kun vietimme koditonta elämää maailmalla; mutta täällä — miksi meidän täälläkin pitää näin elää."
Rouva Boyce kalpeni.
"Arvasinhan minä, että ennen tahi myöhemmin sitä tiedustelisit", lausui hän hiljaa ja päättävästi. "Herra Raeburn on nähtävästi sinulle kertonut — mutta kai jo itsekin olet aikaa sitten huomannut — etteivät naapurimme katsele meitä suopein silmin — eikä tuo kumma olekaan. Heillä on kyllä painavat syynsä kohdella meitä tylysti. Minä en ketään syytä, en mistään pahastu. Kun vastattavanani on ollut kysymys: 'Onko minun otettava vastaan ihmisten sääliä?' olen tähän asti aina pystynyt siihen vastaamaan: 'Ei!' Sinun luonteesi on peräti toista laatua kuin minun — luulisinpa kumminkin, että sinuunkin nähden tämä menettelytapa olisi paras."
Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, äidin taipumattomana, välähtäen kiihkoa, jossa ei ollut rahtuakaan tuota tavanmukaista ivallista rauhallisuutta, tyttären katse taas levottomana ja murheellisena.
"Tarvitsen ystäviä!" vastasi Marcella verkalleen. "Minulla on täällä niin paljon tehtävää, ja jos ihmiset liittoutuvat minua vastaan, en saa mitään aikaan. Kyllä he olisivat ystävällisiä sinulle ja minulle ja myös isälle — meidän tähtemme. Saisimmepa ystäviäkin", lisäsi hän vakuuttavasti, muistellessaan Aldous Raeburnin sanoja ja kasvojen ilmettä, kun hän veräjän luona kumartui Marcellan puoleen, — "saisimmepa ihan varmaan. Jos menneisyyden takia emme voi pitää päätämme pystyssä, onko meidän sitten oltava niin ylpeitä, ettemme saa tarttua ystävällisesti ojennettuun käteen — vaikka he näin herttaisesti meille kirjoittavat."
Ja hänen sormensa sivelivät miltei hyväillen kirjettä hänen helmassaan.
Rouva Boyce kallisti hopeista teekattilaa ja täytti teekannun. Sitten hän ryhtyi hienolla nenäliinallaan hivuttamaan pois täplää teelusikasta.