"Sinun on mentävä", sanoi hän viimein, — "mielesi tekee — mene sitten kaikin mokomin. Minä kirjoitan neiti Raeburnille ja lähetän sinut vaunuissa sinne. Heikko terveys on hyvä tekosyy, ja minun terveyteni on siksi horjuva, että voin sitä syyttää. Vahingoittaa sinua en tahdo, Marcella. Sinä olet valinnut, toivot saavasi ystäviä — hyvä — minä puolestani teen kaiken voitavani hyväksesi, kunhan vain et vaadi minua muuttamaan elämäntapaani — siihen, lapsi kulta, olen liian vanha ja äreä."
Alakuloisena silmäili Marcella rouva Boycea ja ensi kerran hän tunsi ikävöivää osanottoa äitiänsä kohtaan.
"Etkö sitten milloinkaan lähde kanssani kylään, äiti?"
Äänessä oli lapsellinen, liikuttava sävy — tyttären vetoaminen äidin tunteisiin. Mutta rouva Boyce ei horjahtanut. Hän oli aikoja sitten älynnyt mielihyväkseen, että Marcella kyllä kykenee itsestään huolta pitämään.
"En ainakaan Maxwell Courtiin lähde kanssasi", vastasi hän verkalleen särpien teetä, — "se on edullisinta sinulle ja myöskin itselleni. Sillä minä olen tykkänään unohtanut, miten seuraelämässä on käyttäydyttävä. Muodon vuoksi on tietysti käyntikorttini jätettävä kaikille. Muuten, Marcella, en minä sinun sijassasi ryhtyisi perheasioistamme keskustelemaan — herra Raeburnin kanssa enkä muidenkaan kanssa."
Ja uudelleen pani läpitunkeva katse ymmälle pitkän, kauniin tyttären, jonka vaikutusvalta ei milloinkaan ulottunut omaan äitiin asti. Marcella punastui ja hääräili tulen ääressä.
"Niin, näetkös, äiti, sinä et milloinkaan salli minun siitä kanssasi jutella", sanoi hän hetken kuluttua ja kohenteli kekäleitä, niin että kipinät räiskyivät.
"Taivas minua siitä varjelkoon", sanoi rouva Boyce äkisti. Tuokion hän oli vaiti ja lisäsi sitten. "Pian sinä kuljet omaa tietäsi, Marcella, ja huomaatpa silloin, että hyvällä tahdolla voit voittaa kaikki esteet. Yhden neuvon sallinet minun antaa. Älä ole liian kiitollinen neiti Raeburnille, äläkä kenellekään muullekaan! Boycen suku nähtävästi suuresti herättää mielenkiintoasi. Älähän kumminkaan unohda, että suonissasi virtaa toistakin verta — ja ettei yksikään Merritt ole konsanaan taipunut vastaanottamaan toisten suojelusta tai sääliä."
Marcella hätkähti. Äiti ei ollut milloinkaan ennen maininnut hänelle oman sukunsa nimeä. Hän tiesi, että rouva Boycen ja Merrittien väli oli ollut rikki vuosikausia. Aika-ajoin hän oli sanomalehdistä lukenut milloin mitäkin näistä sukulaisista, sillä he olivat hienoa ja vaikutusvaltaista väkeä. Mutta Boycen perheen kynnyksen yli ei ollut yksikään heistä jalkaansa astunut sen koommin, kun Marcellan koti Lontoossa hajosi. Himmeänä päilyi vielä Marcellan muistissa kuva kookkaista Merrittin enoista ja vanhasta, muhkeasta, valkomyssyisestä rouvasta, jonka hän tiesi olevan isoäitinsä.
Muhkea rouva kuoli Marcellan ensimäisinä kouluvuosina; hän muisti vielä, minkälainen surupuku hänellä silloin oli. Mutta tämä olikin hänen miltei viimeinen personallinen muistonsa Merrittin sukulaisista.