Ja nyt äkkiarvaamatta tämä kiihkeä sukuylpeys, joka ensi kerran pani rouva Boycen äänen väräjämään! Marcellalle se oli tykkänään uutta ja herätti hänessä tuskaisen säälin tunteen. Hän istui yhä takan ääressä teetä juoden ja vilkaisi tuontuostakin salavihkaa ja uteliaasti äitiinsä. Tähän asti oli Marcella pitänyt häntä kuivanlaisena naisena, jolla oli varsin ahdas näköpiiri; elämän pikkuseikoissa ja siinä, mikä omaa perhettä koski, hän oli kyllä älykäs ja tarmokas, mutta mitätön syvätunteisiin ja arkaluontoisiin ihmisiin verrattuna. Mutta Marcellan oma luonne oli viime aikoina nopeasti kehittynyt ja hänen katseensa käynyt teräväksi ja havaitsevaksi. Siitä alkaen kun Marcella oli lähemmin tutustunut äidin omituisuuksiin, olivat ne monasti panneet hänet ymmälle ja arvoitukselta tuntui hänestä äidin käytös.
Rouva Boyce nousi ja alkoi paahtaa teeleipää takan luona.
"Isä on varmaan jo kotona? Siinähän hän jo onkin."
Näin sanoen hän riisui päältään samettinuttunsa, asetti sen huolellisesti sohvalle ja istahti uudelleen teepöydän ääreen hattua riisumatta. Hänen pukunsa oli aivan toista tyyliä kuin Marcellan. Tämä käytti väljiä, "esteettisiä" pukuja, joista hänellä oli paljon kiusaa ulkona liikkuessaan ja jotka olivat tehdyt sarssista tai sametista. Äiti sitävastoin kulki tavallisesti mustissa, hänen pehmeät, kalliit silkkipukunsa olivat aina ruumiinmukaiset ja kuosikkaat. Hänen pukunsa hienoutta täydensivät lisäksi kallisarvoiset sormukset, pitkät kultaketjut ja timanttinen rintaneula, joita Marcella pienestä pitäen oli nähnyt äitinsä käyttävän. Niin huolellisesti piteli rouva Boyce vaatteitaan ja niin kauan hän niissä kulki, että hänen pukunsa kumminkin maksoivat paljon vähemmän kuin Marcellan.
Eteisestä kuului ensin askelia, sitten tiuskauksia Williamille, ja viimein astui herra Boyce sisään väsyneenä ja kuraisena. Hän palasi metsästysretkeltä ja oli nähtävästi huonolla tuulella.
"Mikä on aikomuksesi noiden korttien suhteen?" kysäisi hän äkkiä vaimoltaan kuivatessaan vaatteitaan takan edessä ja särpien teetä. Hän oli sairas ja kiusaantunut ja liian uupunut hillitäkseen ärtyistä mielialaansa Marcellan läsnäolon tähden.
"Niihin on vastattava", virkkoi rouva Boyce tyynesti ja puhalsi sammuksiin teekattilan alla palavan liekin.
"Minäpä en heidän rakastettavaa seuraansa kaipaa", murahti herra Boyce. "Vasta aika käydä meitä tervehtimässä. Nyt minusta on jo yhdentekevää, olivatpa kohteliaita tai ei."
Äiti ja tytär olivat vaiti. Marcellan huomio siirtyi äidistä isän laihtuneisiin, tummiin kasvoihin. Tyytymättömyys ja vastenmielisyys täytti hänen mielensä, hän oli harmissaan kohtalolle ja olosuhteille. Mutta sen ohessa sai hänessä luontainen hellyys valtaa, ensi kerran hän tunsi ymmärtävänsä isänsä sielunelämää, ja tämä uusi ja tuskainen tunne lamasi hänen vastustushalunsa ja tukki häneltä suun. Isä oli hänelle esteenä — kaikkialla esteenä — ja yhtäkaikki Marcellalle tuntui vasta nyt selviävän, että hän oli hänen tyttärensä.
"Oletpa likomärkä, isä", virkkoi hän ottaessaan kupin isältä. "Eiköhän olisi parasta, että nyt paikalla panisit kuivaa yllesi?"