"Mitäs siitä väliä", vastasi herra Boyce lyhyesti, "hyvä minun on näinkin. Metsästäminen täällä on vain ajanhukkaa ja tarpeetonta saappaiden kuluttamista. Minä en täällä enää metsästä. Muutamat kylän heittiöt — sinun ystäväsi, Marcella — ovat tyystin puhdistaneet koko seudun. Kotimatkalla tapasin muuten nuoren Whartonin, Evelyn."
"Whartonin?" kysäisi hänen vaimonsa. "Kuka se on — tunnenko minä hänet?"
"Tunnetpa kyllä! Hänhän on vaalipiirin vapaamielisten ehdokas", ärähti herra Boyce. "Voisitpa totta tosiaan osoittaa hiukan suurempaa harrastusta seudun tapahtumiin. Hän sanoi tekevänsä työtä kuin hevonen. Dodgson, Raeburnien ehdokas, on voittanut aika lailla kannatusta. Whartonille tulee kova työ, jos hän aikoo työntää hänet syrjään. Minua hän miellyttää. En aio äänestää häntä, mutta puhdasta peliä minä tahdon. Kutsuin hänet teetä juomaan meille lauantaina, Evelyn. Viikon lopussa hän nimittäin palaa takaisin. Täällä ollessaan hän asuu Dellin arentitalolla. — Siellä ei arvatenkaan hänelle herkkuja syötetä. Meidän on oltava hiukan kohteliaat hänelle."
Hän nousi istualtaan ja nojasi selkänsä takkaa vastaan. Hento vartalonsa oikeni suoraksi ja jäykäksi — ikäänkuin tahtoisi hän näyttää tietävänsä oman arvonsa ja tietävänsä ruumiillisesti niin hyvin kuin henkisestikin pitää päänsä pystyssä, huolimatta kaikista niistä, jotka yrittivät häntä sortaa.
Seuraelämästä karkoittaminen sapetti Richard Boycen mieltä. Ensimäisinä viikkoina Mellorissa hän oli kiihkeästi toivonut, että hänen isänsä vanhat ystävät ja perhetuttavat olisivat leppyneet hänelle ja antaisivat anteeksi hänen entiset "erehdyksensä". Hänen päässään risteili kaikennäköisiä sovinnollisia ajatuksia. Kun vain ihmiset löisivät hänelle sovinnon kättä, niin he saisivat kyllä hänestä oikein kelpo naapurin, — ei tuollaista itaraa narria kuin oli Robert-veli. Mennyt oli mennyttä. Eihän hänessä enää ollut mitään moitittavaa, yhtä kunnioitettavaa elämää hän aikoi viettää kuin hekin. Hän oli herkkätunteinen ja terveydeltään heikko mies, ja hänen mielikuvituksensa oli alati liikkeessä. Kyynel herahti monesti hänen silmiinsä, kun hän mielessään kuvaili olevansa jälleen otettu seudun ylhäisten seurapiiriin — osittain omain ansioidensa, osittain vaimonsa ja tyttärensä kauneuden ja sulon vuoksi —; hän toivoi anteeksiantoa heidän tähtensä ja myöskin sen tähden, että hän tuon menneen järkyttävän tapauksen jälkeen oli pyrkinyt elämään niin moitteettomasti kuin suinkin. Eiköhän olisi monikin tuollaisen romahduksen jälkeen vajonnut vieläkin syvemmälle. Mutta hänpä oli alennustilastaan noussut, ei ollut juonut, ei pelannut eikä vaimoansa ja lastansa ylenantanut. Tähän oli tosin ennemmin ollut syynä vuosien kuluessa karttunut ruumiillinen heikkous ja tarmon puute kuin kiitosta ansaitseva itsensävoittaminen, mutta mikä esti häntä asiaa tulkitsemasta omalla tavallaan. Eräistä merkeistä päättäen eivät hänen tuulentupansa olleetkaan aivan tyhjästä temmatut. Todellakin näytti siltä, kuin hänen naisväkensä raivaisi tietä hänelle. Samalla hetkellä kun lordi Maxwell kirjoitti hänelle tylyn kirjeen, sai hän kuulla Marcellan olevan hyvissä väleissä lordi Maxwellin perillisen kanssa. Olivatpa lordi Winterbourne ja lordi Maxwell tänä aamuna metsästysretkeltä palatessaan pysäyttäneet hänet, tervehtineet ja kättäkin paiskanneet. Ja nyt lisäksi nämä kortit tässä.
Pahaksi onneksi — vaikka Raeburn oli asiasta aivan toista mieltä — ei yksikään Richard Boycen luontoinen mies hänen asemassaan tyydy vähään. Saatuaan jotain hän vaatii enemmän kuin hänen kohtuuden mukaisesti on saatava. Ensin herra Boyce ällistyi ja ilahtui lordi Maxwellin ja hänen seuralaisensa tervehdyksestä, mutta jo iltapuolella hän harmitteli heidän käytöksessään ilmenevää kylmää kohteliaisuutta. Vai tällä tavallako häntä vastaisuudessa kohdellaan — piru tuon ylpeän farisealaisjoukon periköön! Nytpä häntä kaiveli, että oli antanut heidän yllättää itsensä, ja kaivelutti sekin, että oli vastannut heidän tervehdykseensä. Ensi kerralla saisivat kyllä nähdä, ettei hän aikonut ryömiä heidän edessään eikä kenenkään muunkaan edessä.
Senpävuoksi hän ilahtui iki hyväksi tavatessaan kotimatkalla sattumalta nuoren Whartonin, josta arvatenkin — niin yleisesti kerrottiin — oli koituva Raeburneille ja heidän ehdokkaalleen aika kiusa ja rasitus. Oli oltu siinä lujassa uskossa, että vaalipiiri oli varma lordi Maxwellin ehdokkaaseen nähden. Mutta Whartonin toiveet kävivät päivä päivältä lupaavammiksi, ja lordi Maxwellilla ja hänen pojanpojallaan, joka oli asetettu läheisen vaalipiirin ehdokkaaksi, oli aika työ kussakin vaalipiirissä vanhan Dodgsonin ja Aldousin ehdokkuuden kannattamisessa. Se ilahutti Dick Boycea. Mielipiteiltään hän kuului tory-puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän toivoi tämän miellyttävän nuoren miehen menestyvän vaalipuuhissaan. Herra Whartonin kunnioittava käytös häntä kohtaan nyt iltapuolella oli virvoittavana lääkkeenä hivellyt herra Boycen loukattua ylpeyttä.
Vielä kotvasen aikaa nuo kolme istuivat äänettöminä keskenään. Marcella pysyttelihe yhä takan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana, ja ikäänkuin unen uuvuttamana hän silmäili huonetta edessään, tuota uhkeata huonetta kipsikoristekattoineen, sen korkeita akkunoita ja helakan sinisiä seinäpapereita vanhain seinäkaappien ja mustuneitten kuvain takana sekä turkinpunaisella toimikkaalla päällystettyjä huonekaluja, joiden nojalla saattoi tehdä päätelmiä Robert Boycen säästäväisyydestä ja kauneudenaistista. Hänen mielensä oli apea ja raskas. Oikeastaan hänen ajatuksensa viipyivät vain Aldous Raeburnissa. Mitähän hän lienee sanonut lordi Maxwellille? — mitä Winterbournelaisille? Kunpa tietäisi. Hänen sydämensä tykytti rajusti, hän toivoi pian tapaavansa herra Raeburnin. Vaikka olisi se samassa kiusallistakin.
* * * * *
Tuokion kuluttua hän nousi ja läksi päällysvaatteitaan riisumaan. Kun ovi oli sulkeutunut, niin rouva Boyce ojensi miehelleen neiti Raeburnin kirjeen, jonka Marcella oli antanut takaisin hänelle.