"Marcellaa ja minua on pyydetty aamiaiselle Maxwell Courtiin", sanoi hän. "Minä en mene, mutta lähetän hänet sinne."
Herra Boyce luki kirjeen takkatulen valossa, ja se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita.
"Miksi et menisi?" kysäisi hän äreästi käyden pirteämmäksi saadessaan purkaa pahaa tuultaan vaimoansa ahdistamalla.
"Seurustelun olen aikaa sitten heittänyt", sanoi rouva Boyce rauhallisesti, "ja liian vanha olen uudelleen alottaakseni".
"Mitä!" huudahti herra Boyce harmistuneena, "tarkoitatko, ettet ole koskaan aikonutkaan täyttää täällä velvollisuuksiasi — niitä velvollisuuksia, joita asemasi vaatii?"
"Muita velvollisuuksia en ole ajatellut kuin mitä vaatii tämä talo ja tiluksesi. Miksi ryhtyisimme toisella tavalla elämään. Hyvinhän olemme tulleet toimeen viime aikoina. Ei minua haluta menettää mitä töin tuskin olen saavuttanut."
Herra Boyce loi vaimoonsa nopean, hermostuneen katseen ja alkoi sitten jälleen tuijottaa tuleen. Vuosien kuluessa olivat vaimon hienot, kalpeat kasvot alkaneet saada hänet yhä enemmän valtoihinsa.
"Miksi sitten sallit Marcellan mennä? Mitä hauskuutta hänellä on vieraiden parissa ilman vanhempiaan? Ihmiset tietysti sanovat, ettei hänellä olle rohkeutta kantaa yhdessä kohtaloamme — niinkuin totta onkin."
"Se riippuu siitä, miten asia suoritetaan. Minä kyllä järjestän sen hyvin", sanoi rouva Boyce. "Nainen voi aina syyttää terveyttänsä. Jos hän vaan on järkevä, ei hänen käytöstään kukaan moiti. Ennen pitkää tietävät kaikki, ettei heikko terveyteni salli minun ottaa osaa seuraelämään, ja silloin joku — neiti Raeburn tai lady Winterbourne — on ottava Marcellan siipiensä suojaan."
Hän puhui rauhallisesti, välinpitämätön sävy äänessä kuten tavallisesti, mutta herra Boyce oli yhä ärtyisellä päällä.