"Suurempi syy olisi sinulla puhua minun terveydestäni", sanoi hän jurosti. Ja raskaita silmäluomiaan kohottaen hän katsoi suoraan vaimonsa silmiin.
Rouva Boyce nousi istualtaan ja kumartui hänen puoleensa.
"Oletko taas sairaampi? Miksi et pannut kuivaa päällesi kotiin tultuasi. Lähetänkö noutamaan tohtori Clarkea?"
Hän seisoi aivan miehensä vieressä. Vaimon kaunis käsi, jota herra Boyce entisinä onnen aikoina oli ylpeillen koristanut sormuksilla, melkein kosketteli häntä. Intohimoinen kaipuun tunne valtasi miehen. Vaimo kumartuisi suutelemaan häntä, jos hän vaan pyytäisi, sen hän tiesi. Mutta hän ei pyytänyt, eikä tahtonutkaan pyytää. Mitä hän kaipasi, sitä ei vaimo enää koskaan voinut hänelle antaa.
Mutta ruumiillinen pahoinvointi sai hänessä pian ylivallan.
"Clarkesta ei ole mitään apua — ei hiukkaakaan", sanoi hän nousten. "Ei — älähän huoli, kyllä minä tulen yksin toimeen."
Hän meni ja rouva Boyce jäi yksin suuren takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Pää käsien varassa hän nojautui, uunin reunaa vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei sisällä eikä ulkona. Ja tässä syvässä äänettömyydessä ylpeä, murtunut sydän etsi uusia voimia alistumiseen, joka ei suonut sille rauhaa Jumalan eikä ihmisten kanssa.
* * * * *
"Minä menen Maxwell Courtiin meidän kaikkien tähden", ajatteli Marcella seisoessaan myöhään illalla himmeästi valaistun ja huojuvan toalettipöytänsä ääressä hiuksiaan harjaamassa. "Näyttääpä siltä, kuin ei meillä olisi minkäänlaista oikeutta ylpeillä."
Tuska ja katkeruus täytti hänen sydämensä — ennen tuntematon, kalvava tuska äidin ja isän tähden ja itsensä tähden. Siitä lähtien kun Aldous Raeburn oli empien ja peitellen paljastanut hänelle isän menneisyyden, hän oli silloin tällöin tuntenut tällaista kiihkeätä häpeää. Ei siis ihme, että hän tänään, puheltuaan äitinsä kanssa, joutui uudelleen tuon tunteen valtaan.