Mutta Marcellan vahva personallisuus ja elävä tietoisuus siitä, etteivät toisen ihmisen teot — olkootpa vaikka oman isän — voi milloinkaan masentaa hänen henkistä riippumattomuuttaan, sai hänen piankin päättävästi ja kärsimättömästi tukahuttamaan surunsa.
"Ei, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta ylpeillä", toisti hän itsekseen. "Nähtävästi on kaikki totta, mitä herra Raeburn sanoi — ja luultavasti hän tiesi vielä enemmänkin. Onneton äiti rukka! Mutta yhtäkaikki on harmillista elää riidassa ihmisten kanssa ja karttaa heitä. Ja onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika."
Hänen kätensä solui alas, ja hajamielisenä hän tuijotti omaa kuvaansa vanhassa, haljenneessa peilissä.
Aldous Raeburnia hän tietysti ajatteli. Nopeahan oli ollut Marcellan toivomuksia täyttämään. Oli aivan selvää, että hän oli nuoressa tilanomistajassa herättänyt erikoista mielenkiintoa.
Aldous Raeburnia ei ollut helppo kiehtoa — olipa hän päinvastoin hyvin itseensäsulkeutunut ja tunnollinen mies. Niin ainakin yleisesti arveltiin. Marcella tunsi voitonriemua ajatellessaan kuinka helposti hän alusta alkaen oli saanut miehen taipumaan. Juuri senvuoksi, että herra Raeburnin käytöstä yleensä pidettiin niin kylmän varovaisena, oli hänen huomaavaisuutensa Marcellaa kohtaan — ja varsinkin tämä hänen viimeinen tekonsa — sitä silmiinpistävämpi. Olivatpa Hardenitkin — tuo uneksiva, epäitsekäs sisarpari, jonka ajatukset alati liikkuivat laupeuden töissä ja Kristuksen valtakunnan levittämisessä maan päällä, alkaneet huomata, että jotain oli tekeillä — sen oli Marcella kuullut ihailijansa Maryn suusta.
Marcellan menneisyys oli herra Raeburnille tuttu. Hän tiesi kaikki — ainakin enemmän kuin Marcella itse — ja sittenkin saattaa tapahtua, että Aldous pyytää häntä vaimokseen. Entä sitten?
Nuorekkaat kasvot peilin edessä tuskin värähtivätkään. Rakkaus olisi tällä hetkellä vaipunut polvilleen ja käsin peittänyt kasvonsa hellän nöyränä ja kiitollisena. Marcella tähysteli vain rauhallisena kauneuttaan, josta näytti helposti voivan tulla kelpo nuoli Amorin viineen.
Hänessä liikkui oikeastaan vain kiihkeä kunnianhimo — kunnianhimo joutua ihmiskohtaloiden valtiattareksi, ystäväinsä ihailemaksi, naisista etevimmäksi; hän oli pääsevä toiveidensa perille romanttista ja samassa luonnollista tietä, ilman julkisen esiintymisen puuhaa ja kiusaa, ilman toisten apua ja joutumatta sellaisten ihmisten johdettavaksi, jotka eivät pystyneet käsittämään hänen aatteitaan.
Ihmiset tietenkin sanovat, että hän oli koettanut kietoa valtoihinsa Aldous Raeburnin tämän rikkauksien ja ylhäisen aseman vuoksi. Sanokoot vain! Halpamieliset ihmiset ajattelevat aina halpamaisesti, se on luonnollista. Kyllä hänen vastaiset ystävänsä hyvin käsittävät, minkä vuoksi hän on tavoitellut rikkautta, valtaa ja Aldous Raeburnin tapaisen miehen tukea.
Hänen nykyaikainen, realistinen katsantokantansa ei nähnyt näissä ajatuksissa mitään moitittavaa, eikä hänen puhdas, neitseellinen ylpeytensä ollut vähääkään häpeissään. Oi, kuinka hän kaipasi päästä oikein syvälle elämän virtaan näyttääkseen mihin hän kykenee.