"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni ei ole teitä jouduttaa — ei mitenkään — mutta sallittehan minun huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen — jota kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä — kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa. Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.
Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan Sotahuudon toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.
Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän, kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli kädessään päivän Sotahuutoa. "Eihän tämä toki tarkoittane" — sanoi hän lyhyen tervehdyksen jälkeen — "että lehden kanta on muuttumassa?"
Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut tukahdutetuksi.
"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" — sanoi Wharton sulkien oven — "sitä varten minä teille sähköitinkin".
Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.
Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi, että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden päämäärän puolesta — inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan yhdistysoikeuden puolesta — ja kummankin saavuttamiseksi Craven olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen. Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti. Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.
Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän huomautti — ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi — että seuraavat kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi sorron välikappale.
Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan. Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:
"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni — minulle on yhdentekevää jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."