Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.
Sotahuudon omistaja veti pitkän henkäyksen.
"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle. Parasta on että minun selostukseni joutuu ensiksi."
Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja painuksissa.
Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta, tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja menestykseensä.
Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet. — Mikä liikuttava kirje! — vaikka oli siinä toisin paikoin, niin päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.
"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana. Eiköhän se liene — minä luulen, että se olisi — parasta meille kummallekin. Mutta jollette tahdo — jos vaaditte minulta vastausta, silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni — tai jonkun toisen elämää — sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani en koskaan pääse irti."
"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne, elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata hyväksyä. Mutta — sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan — siinähän juuri pulma onkin. Miksi teidän elämänne on niin täynnänsä ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä, kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata — tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.
"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet tuntemaan elämän alastonta todellisuutta — usein tietysti surujakin. Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä kuulla — sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."
"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua! Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten vanha, hyvä ars amandi jo kadonnut maailmasta!"