Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje — jos hän sen tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan suostuttava häntä puhuttelemaan.
Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen, haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.
Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen. Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun aika.
Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä — itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon yhteydessä oleminen meissä synnyttää? Nainen, turhamainen heikko nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen. Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan — on se ainoa ilo, joka sinulla on jäljellä."
Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia", yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä kauneuden vivahduksiakaan — personallisuuden leimaa. Siitä tuntui hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.
Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa — hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan ja siihen hänen oli voimansa koottava.
Viimeisten viikkojen tapahtumat — Louis Cravenin paluu ja "Kansanpankin" rettelöt — olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet, mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen. Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki Sotahuudossa samasta asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä. Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.
Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja näki edessään Anthony Cravenin — otsa hiessä, kalpeana ja poissa suunniltaan.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. — "Oletteko lukenut iltalehtiä?"
"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni noutamaan niitä."