Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja liikkumattomana kädet polvien ympärillä.
"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä ihailitte — että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."
Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle, kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.
"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä — rouva Hurd kuuluu pyytävän hänet sisään".
Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.
"Louis!" huudahti Anthony, "se on hän!"
"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään; "täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra täällä tahtoo puhutella neitiä?"
Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.
Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen — tuo nuorekkaan voimakas ja sulavaliikkeinen olento — synkeä päättäväisyyden ja turmion ilme kalvakoissa kasvoissa — kammottavasti leimuavat silmät. Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.
"Hyvää yötä, neiti Boyce!"