Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi kulkemaan.
"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin sivuuttaessa häntä.
Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan kylmäverinen.
"Niin on", — vastasi Craven tyynesti. — "Nyt on teidän vuoronne."
Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja tarttui hänen käteensä.
"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" —
Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi — ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.
"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta sanottavaa.
Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.
Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot kokoussalin pitkän pöydän ääressä — Bennettin kuluneessa, mustassa takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa — ja Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.