Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti yllätetty — hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä — eikä kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt — aah! Kuinka häntä sapetti!
Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.
"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi — —"
Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.
"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa minullekin kupin?"
Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä tuntenut — kävi kalpeaksi — ja Marcella näki hänen teetarjottimella puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus, kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.
Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.
Hänen kätensä — hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan kättä.
" Teiltä en saa salata totuutta — teille tahdon tunnustaa!"
Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan, paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa Sotahuudon tarinaa.