Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja tarpeittensa painostuksesta, — ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja uhkasi turmiota työntekijöille.
"Silloin — juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta autettava — tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut — kuunnellessani heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta — he antoivat minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani rahaan — niin tapahtuu joka päivä — että suurta yhtiötä alulle pantaessa — niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa. Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen — ei enemmän kuin teille tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti saarrettu, että vararikko olisi tullut minun ja valtiollisen urani väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti minulle asiansa — —"
"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän muisti Whartonin maltittomat sanat — "Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran — —"
Silloin siis! — sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan sydämeen.
Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo — voimaton tuska — hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan. Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen ollut enää paljon hupia toivottavana.
"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä matalalla, muuttuneella äänellä — "kasvoistanne minä luen —, ettette luota minuun — että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä — juuri teiltä — on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta — vaan — lempeyttäkin."
Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja hänen huulensa vavahtivat.
"Ei", huudahti hän melkein arasti — "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."
"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."
Marcella katseli häntä kysyvästi — vienompi ilme silmissään. Vaikeata on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot — ja jos hän olisi pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.