Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.
Tämä arveli otollisen hetken tulleen.
"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä, "etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että Sotahuuto on minulta niellyt tuhansia. Sotahuuto ja se aate, jonka puolesta se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en saanut apua — mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki. Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu — työni, päämääräni, tulevaisuuteni — kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen — armotta!"
Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet irti Cravenien vaikutuksesta — siinä hänen järkkyneen mielensä ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa — kauneutensa — yhä kasvava romanttinen maineensa — niin, ja ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.
Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta, jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa — nekin varmaan "kansan hyväksi" ansaittuja!
Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen eteensä.
" Marcella! vastaa minulle! — Minä olen kukistunut ja onneton — ole nainen ja tule luokseni!"
Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.
"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta. Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"
"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" — sanoi Wharton yhä pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten — "miksi se olisi mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä, auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää! Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille — te ikävöitte pelastaa — tehdä hyvää — tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee teiltä apua! — teille hän tunnustaa — rehellisesti ja peittelemättä, että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen — auttakaa hänet jälleen oikealle tielle!"