Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.
"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.
"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.
"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."
Ja hän veti leppeästi kätensä pois.
Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille, tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.
Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu, kun hän jo puolittain katui sitä.
"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"
"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".
Marcella tunsi pistoksen sydämessään.