Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.
Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla, näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento. Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan, valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma, mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.
Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja olevan siitä vaivaantunut.
"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."
"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."
Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.
"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.
"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä. Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."
"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."
Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen, oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa ollessaan.