"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha — kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin hieno, julman varma omista mielipiteistään — ja ylvästelee kovasti isällään."
Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.
"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään — vaikka se kenties ei haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"
"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi tappioksi isänmaalle."
"Alresford — Alresford? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana — ahdasmielinen vanha narri! — sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" — Hallin tuumaili tuokion — "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".
Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan, ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen tulevaisuuttansa.
Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen mieleensä keskustelu Nehemiahin — onnellisen ja voitollisen Nehemiahin — Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella — ja aikoi hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta — seikka, josta Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin milloinkaan ennen.
* * * * *
Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin, levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona, että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin virkistävää unta.
* * * * *