Mutta Marcella ei vielä häntä päästänyt.
"Muistatko, äiti, muistatko sitä kohtaa Kiirastulessa, jossa puhutaan pelissä kadonneesta miehestä: 'Kun noppapeli on päättynyt, jää pelin kadottanut murhemielin paikalle; hän tekee heitot toistamiseen ja mielikarvaudestaan viisastuu hän vastaisuuden varalle."
Rouva Boyce katsahti häneen puolittain uteliaana, puolittain levottomana ja nyökähytti päätään myönnytykseksi. Kautta koko elämänsä hän oli ollut harras Danten tutkija. Jo nuoruutensa onnellisina aikoina tämä runoilijoista voimakkain ja intohimoisin oli ollut hänelle rakas, ja tämä mieltymys oli pysynyt muuttumattomana hänen elämänsä myöhemmälläkin jaksolla. Hän ei tietenkään siitä mitään puhunut, se kun koski hänen omia personallisia tunteitaan, mutta nuo pienet, kuluneet kirjat äidin pöydällä oli Marcella nähnyt siellä aina lapsivuosiltaan asti.
" E tristo impara? " toisti Marcella värähtelevällä äänellä. "Äiti" — hänen kasvonsa painuivat uudelleen äidin vaatteisiin — "Viimeisenä kahtena vuotena olen menettänyt enemmän heittoja kuin arvaatkaan. Etkö luule, että olen saattanut oppia jotain?"
Hän kohotti silmänsä äitinsä kuihtuneisiin ja ilmeettömiin kasvoihin. Rouva Boycen huulet liikahtivat ikäänkuin kysymykseen valmistuen. Mutta hän ei mitään kysynytkään — huoahti vain salavihkaa kuten ihminen, joka on tarkoin punninnut vastustuskykynsä kestävyyden eikä uskalla panna sitä alttiiksi oudoille mielenliikutuksille.
"No niin, sinun luontoisesi ihmiset tietenkin aina jotain oppivat", ja kylmä, huoleton äänensävy riisti sanoilta hellän tuttavallisuuden leiman. Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään, sitten rouva Boyce, nähtävästi päästäkseen Marcellasta irti, pyyhkäisi kevyesti hänen hivuksiaan.
"Tuletko puolen tunnin kuluttua ylös, isän luo? Kello lyö jo kaksitoista, eikä Emma koskaan oikein täsmällisesti tuo hänen ruokaansa."
* * * * *
Määrättynä aikana Marcella läksi isänsä luo. Hän tapasi hänet istumassa pyörätuolissaan auringonpuoleisen, avatun akkunan ääressä setripuistoa silmäillen. Huone oli entisaikoina ollut talon vieraiden makuusuojana. Seinäpaperit olivat harvinaisia, niissä oli eriskummaisia, monihaaraisia puita, papukaijoja ja punakauhtanaisia kiinalaisia, samantyylisiä kuin alakerrassa olevassa arkihuoneessa. Huonetta kaunisti leveä, leikelty telttavuode, punaisista, hollantilaisista tiileistä kyhätty uuni, jonka reunalla oli rivi pienoiskuvia Boycen suvun jäsenistä, ja vastakkaisella seinällä telineelle sovitettuina vanhoja miekkoja ja keihäitä. Korko-ompeluilla kaunistetut sängynverhot olivat kauttaaltaan reikäiset, Chippendalen-tuolien topatut istuimet olivat kuluneet tai paikatut. Mutta tämän makuusuojan ylhäinen ja arvokas leima tuotti sittenkin Richard Boycelle jonkinlaista katkeraa tyydytystä, vieläpä hänen sairautensa aikoinakin. Puhukoot ihmiset mitä puhuvat, täällä hän sittenkin oli kuninkaana isänsä ja isoisänsä konnulla; siinä hän hallitsi missä hekin ja — kuolee missä he kuolivat samat perhekuvat silmäänsä edessä, sama hautaholvi häntä odottamassa.
Tyttären astuessa sisään, herra Boyce käänsi hiukan päätänsä, ja hänen kuopalle painuneista, mustista silmistään välähti eloisampi ilme. Mielikarvaudekseen Marcella oli tehnyt sen huomion, että isän ajatukset kiertelivät alinomaa hänessä, että tyttären tulevaisuus täytti hänen mielensä apeudella ja huolilla ja että hän, vedoten surkuteltavaan tilaansa ja siihen vakaumukseen, että kuolevalla isällä on oikeus puhua suunsa puhtaaksi tyttärelleen, ennen pitkää ottaisi puheeksi asian, joka täytti Marcellan mielen salaisella levottomuudella.