"Oletko nyt hiukan parempi, isä?" sanoi hän astuen herra Boycen luo.
"Sairaanhoitajattaren ei pitäisi kysellä tuollaista", murahti herra Boyce. "Kun ihminen on niin sairas kuin minä, ovat moiset tiedustelut sulaa ivaa!"
"Mutta voihan sairaalla olla hetkiä, jolloin tuskat ovat kovemmat tai lievemmät", vastasi Marcella lempeästi. "Ajattelin, että tohtori Clarken eilinen hoito olisi kenties suonut sinulle jonkin verran hoivaa."
Herra Boyce ei suvainnut vastata. Marcella otti työnsä ja kävi istumaan hänen viereensä. Rouva Boyce, joka oli siistinyt pientä pöytää, missä potilaan lääkkeet olivat, ehdotti nyt että hänet vietäisiin hallin toisella puolella olevaan huoneeseen, joka oli laitettu kuntoon hänelle. Herra Boyce ravisti maltittomasti päätänsä.
"En jaksa nyt. Näethän sen itsekin? Sitä paitsi tahdon puhua Marcellan kanssa."
Rouva Boyce läksi tiehensä. Marcella odotti hätääntyneenä, mitä tuleva oli. Hän istui päivänpaisteessa pää kumarassa ja päärmäsi valkeita musliininauhoja sairaanhoitajatarmyssyynsä. Akkuna oli selki selällään, lauha tuuli riipi varisseita lehtiä setripuiston punertavien ja keltaisten syyskukkien joukkoon. Toiselta puolen ylenivät setrien vankat rungot, toiselta kirjastokyljen harmaa kivimuuri.
Herra Boyce silmäili tytärtänsä otsa rypyssä, liikutteli huuliaan kerran tai pari ennenkuin sai mitään puhutuksi ja rohkaisi viimein mielensä.
"Mahdat sinä Marcella nyttemmin usein katua sitä askelta, jonka otit puolitoista vuotta sitten."
Marcella kalpeni.
"Mitenkä katua, isä?" sanoi hän katsomatta ylös.