"No herra Jumala!" ärähti herra Boyce; "luulisinpa, että katumisen syyt ovat päivänselvät. Sinä hylkäsit miehen, joka rakasti sinua ja olisi voinut korottaa sinut koko kreivikunnan huomatuimpaan asemaan. Ja miksi? Että saisit seurata päättömiä oikkujasi — joita varmaankin nyt häpeät."
Hän näki Marcellan vavahtavan ja oli hyvillään, että tauti soi hänelle tällaisen mahtioikeuden. Terveytensä päivinä hän ei olisi koskaan uskaltanut puhutella näin Marcellaa. Mutta yksinäisinä sairashetkinään hän oli kuumeisella itsepäisyydellä pohtinut asiata kunnes hänessä kypsyi päätös ottaa Marcella kuulusteltavaksi.
"Etkö muka häpeä niitä?" toisti hän kun ei vastausta tullut.
Marcella katsahti ylös.
"En häpeä mitään, jota tein Hurdin pelastukseksi, jos sinä sitä tarkoitat, isä."
Herra Boyce kiukustui.
"Tottakai sinä tiedät, mitä kaikki sinusta puhuivat."
Marcella kumartui työnsä yli vastaamatta.
"Ei sinun kannata tuosta käydä yrmeäksi", huudahti herra Boyce kuohuksissaan. "Minä olen isäsi ja hetkeni ovat luetut. Minulla on oikeus tiedustella asioitasi. Velvollisuuteni on katsoa, että olet turvattu, ennenkuin täältä erkanen. Onko siinä perää, että kaiken aikaa ahdistaessasi Raeburnia hänen valtiollisista mielipiteistään, metsästyslaista ja Jumala ties mistä kaikesta, sinä olitkin ihastunut Harry Whartoniin ja keimailit hänen kanssaan?"
Herra Boyce puhui merkitsevällä ja lujalla äänellä, kouristaen näivettyneellä kädellään Marcellan käsivartta.