"Mitä hyödyttää menneisiin kajota, isä?" sanoi tämä vuoroin punehtuen, vuoroin kalveten. "Olkoonpa että olen ollut väärässä ja moitittava niin toisessa kuin toisessa suhteessa, mutta sinä et ole koskaan oivaltanut todellista syytä, sitä että — että — en rakastanut herra Raeburnia."
"Miksi sitten menit kihloihin hänen kanssaan?"
"Siihen kysymykseen saat peittelemättömän vastauksen", virkkoi Marcella värähtelevin huulin kyynelten himmentäessä hänen silmiään. "Minä lupauduin hänelle, koska minua houkutteli se, mitä sinä juuri äsken sanoit huomattavaksi asemaksi — vaikka ei kumminkaan juuri siinä merkityksessä kuin sinä tarkoitat."
Herra Boyce oli kotvan ääneti, mutta sitten hän puhkesi puhumaan surkealla, uikuttavalla äänellä.
"Kuuleppas nyt rauhallisesti mitä sanon! Minä olen paljon mietiskellyt tätä seikkaa — ja Jumala paratkoon, kyllä minulla on ollut miettimisen aikaa tässä kurjuudessani — ja miettimisen syytäkin — ja minulle on tässä selvinnyt, että minun olisi koetettava saattaa tämä juttu oikealle tolalle — ennen kuolemaani. Mies oli sinuun rakastunut, silmittömästi ja mielettömästi sinuun rakastunut. Minun oli tapana pitää häntä silmällä ja minä sen tiedän. Sinä tietenkin syvästi loukkasit ja suretit häntä. Sellaista käytöstä hän ei olisi koskaan voinut odottaa sinulta sen enemmän kuin muiltakaan. Mutta ei hänenlaisensa mies hevillä muuta mieltänsä tai etsi lohdutusta muualta. No niin, jos sinä kadut viimevuotista tekoasi ja käytöstäsi — en totta tosiaan käsitä mikä estäisi minua — kuolevaa miestä — antamasta hänelle hienoa viittausta?"
" Isä!" huudahti Marcella pudottaen käsistään työnsä ja iskien herra Boyceen niin tulistuneen ja kauhistuneen katseen, että tämä vuosi takaperin olisi siitä paikalla mykistynyt. Mutta nyt hän vain nosti torjuen kätensä.
"Salli minun puhua loppuun. Ei kannata ruveta tätä asiaa hommaamaan ensin siitä sinulle ilmoittamatta, sillä pääsisit sinä kumminkin sen perille ja silloin koko puuha menisi myttyyn. Hiton ylpeä sinä aina olet ollut, Marcella, jo vähäisenä lapsenakin, mutta jos sinä nyt nöyrtyisit sen verran, että sallisit minun sanoa hänelle katuvasi — ei muuta — tekisit onnelliseksi hänet ja itsesi — sillä jaloluontoinen mies hän on, sen kyllä tiedät — ja vielä isä raukkasikin, joka ei sinä ilmoisna ikinä ole tuottanut sinulle harmia!" Ääni katkesi. "Kyllä minä voin sovittaa asiat niin, että sinulta säästyy nöyrtymiset. Entä mitä nöyryyttävää tällaisen erehdyksen tunnustamisessa sitten muka olisi? ja paitsi sitä, ei sinulla olisi mitään hävettävää. Et sinä ole köyhä. Mellorin olen ahertanut velattomaksi, vaikka te, äiti ja sinä, ette arvele minun juuri mihinkään pystyvän!"
Uupumuksesta läähättäen hän vaipui istuimensa selkämystä vasten ja tuijotti herkeämättä Marcellaan oudosti kimaltelevin silmin. Marcellaa peloitti, että tämä kohtaus saattaisi turmiollisesti vaikuttaa isän voimiin, mutta sittenkin itsepuolustuksen vaisto kannusti häntä pontevaan vastarintaan.
"Isä, jos vaan sinä sen teet, niin vastaan siitä, että herra Raeburn saa tietää sen tapahtuneen minun suostumuksettani — ja sen annan hänen tietoonsa tavalla, joka vastedes tekee mahdottomaksi hänen lähestyä minua. Isä rakas, älä enää sitä ajattele. Pahoin minä kohtelin herra Raeburnia viime vuonna, mutta eihän meidän silti ole lupa nyt häntä kiusata ja vainota. Ennemmin minä vaikka lähden iäksi pois — jätän sinun ja äidin ja Englanninkin — enkä koskaan anna tietoja itsestäni."
Tuokioksi hän vaikeni ja koetti malttaa mielensä, ettei sairas ylen kiihtyisi.